Pähkähullusta ajatuksesta omaksi taloksi

Miten tässä näin kävi? Omakotitalo ei koskaan ollut minulle mikään haave tai tavoite, päinvastoin. Vielä viisi vuotta sitten olisin pitänyt talon rakentamista pähkähulluna ajatuksena. No, vähän hullultahan se vieläkin tuntuu näin vajaat kaksi vuotta talon valmistumisen jälkeenkin. Hullulta, mutta samalla aivan mahtavalta!

Nelisen vuotta sitten yllätin itseni, lähes nelikymppisen sinkkunaisen, surffailemassa talopaketteja netissä. Siihen asti olin elänyt täysin tyytyväisenä 43 neliössäni itähelsinkiläisessä lähiössä. Perintötonttini arvokkaalla alueella Pohjois-Helsingissä oli jo kauemman aikaa ollut tyhjillään, mutta pidin sitä lähinnä hätävarana, jonka voisi tarvittaessa myydä hyvään hintaan, ja ostaa rahoilla vaikka uuden asunnon Helsingin keskustasta. Keskustakämpän sijaan ajatus omasta talosta ja pienestä pihasta alkoi kuitenkin houkuttaa enemmän ja enemmän. Aloin tehdä laskelmia; olisiko talon rakennuttaminen edes taloudellisesti mahdollista? Kävin pankissa ja arvioitutin kerrostaloasuntoni. Ehkä juuri ja juuri selviytyisin. Kävin muutamassa talofirmassa juttelemassa, mutta oikeastaan olin jo netissä löytänyt minulle sopivan talon: Kastellin City 93:n. Sen pohja oli täydellinen, ja materiaalit vaikuttivat hyvälaatuisilta.

Tiina Lamppula

Tukiverkko korvaamattomana apuna

Talokauppojen jälkeen alkoi rakennusluvan hakeminen, tai ensin tietysti kaikkien siihen liittyvien papereiden kasaaminen. Hämmästyksekseni huomasin, että tässä modernina pitämässäni yhteiskunnassa haettiin vielä leimoja papereihin useammastakin putiikista, ja että sähköistäminen on ainakin rakennusvirastossa vielä ihan puolitiessä. Lupaa sai myös odotella melkein neljä kuukautta, vaikka paperit olivat kunnossa. Kesällä 2015 alkoivat vihdoin maatyöt ja elokuussa 2015 sitten talon pystytys. Välillä tuntui, etten vuoteen muuta ehtinytkään kuin käymään töissä ja tontilla, ja autottomana aikaa kului paljon myös julkisissa kulkuvälineissä. Onneksi on äänikirjoja.

En minä onneksi ihan yksin tässä tähänastisen elämäni isoimmassa projektissa ollut. Veljeni oli perheineen rakennuttanut viereiselle tontille viitisen vuotta aiemmin oman talonsa, ja heiltä sain apua moneen otteeseen. Lisäksi veljeni appiukko, pitkän uran rakennusalalla tehnyt ammattilainen, lähti projektiini vastaavaksi mestariksi. Myönnettävä se on: ilman asiantuntevaa tukiverkkoa ei tällainen kerrostalon kasvatti olisi kyllä selvinnyt.

Muutaman seinän sentään tapetoin itse, ja olin haljeta ylpeydestä

Projekti eteni hyvin aikataulussaan, ja osaavan vastaavan mestarin valvovan silmän alla hommat sujuivat mallikkaasti. Työmiehet tulivat tutuiksi ja suuremmilta kommelluksilta vältyttiin. Vastaavani hoiti tekniset seikat ja minä keskityin pintamateriaaleihin ja sisustukseen sekä siivoukseen. Yläkerta tuli Kastellin puolelta viittä vaille valmiina, ja sinne palkkasin vastaavani kontakteilla hyvät työmiehet tekemään työn valmiiksi. Muutaman seinän sentään tapetoin itse, ja olin haljeta ylpeydestä, kun vastaavani oli kommentoinut työtäni veljelleni: “ihan hirveä tapetti, mutta hyvin se on laitettu” (tapetti on kuvassa takan viereisellä seinällä). Myöskään kaakelivalintani ei tainnut miellyttää kuusikymppisen vastaavani silmää – sisustusmauissamme oli ainakin parin vuosikymmenen ero. Työmiehetkin saivat välillä tuta kriittisestä silmästäni, erityisesti Terawatin mukavat sähkömiehet naureskelivat, kun kyselin, miksi kaikki valikoiman wc-valaisimet olivat niin rumia. Lopputulos oli kuitenkin juuri sellainen kuin halusin. Onneksi Kastellin talopaketissa oli mahdollisuus vaihtaa materiaaleja lähes loputtomasti, ja kuvastosta löytyi tällaiseen vaativaankin makuun aina joku ihan passeli vaihtoehto.

Tiina Lamppula

Nyt olen asunut talossani jo puolitoista vuotta. Eivät hommat tietysti vielä ole loppuneet, eivätkä ne varmasti koskaan lopukaan. Ensimmäisenä kesänä tein myllätystä tontista pihan, ja toisena kesänä rakensin itselleni vielä terassin. Sen tein ihan yksin. Helppo homma tällaiselle kokeneelle raksanaiselle! Kuka olisi uskonut? Pari vuotta sitten en edes minä.

Teksti ja kuvat: Kastelli-rakentaja Tiina Lamppula